arvostelu kokoelmasta


Arvostelu kokoelmasta / Jorma Hyvönen 21.8.2007


Satu Kaikkonen: Kaukana vierailta mailta, Pilot-kustannus Oy, 2007.

Kokoelmassa on lähes 80 runoa. Ne on jaettu seitsemään osastoon. Kansikuva ja kirjaan sisältyvät kahdeksan valokuvaa ovat Tommi Kaikkosen.

Runojen maisema on osin maalainen, ei kuitenkaan maalaisyhteiskuntaa kuvaava, vaan kesävieraan silmin nähtynä ja jo mennyttä aikaa katseleva. Maaseudulla on kaksi tasoa: toisessa on viitteitä nykyaikaiseen viljelyyn, toisessa saaressa kesäänsä viettävä, järveä souteleva kertoja on vetäytynyt pohtimaan häntä vaivaavaa asiaa.

Ensimmäinen osa, Joku kävi täällä joskus, näyttää kuvaavan asumattomana pitkään ollutta pihapiiriä, jota asuttanut, ”täällä” – tässä maailmassa elänyt, ”kasvaa nyt ruohoa”. Poismenneestä on jäljellä muistoja, rappusella saappaat ja ”oven edessä harjanvarsi / juuri siinä, mihin sen asetitkin”.

Ensimmäisen osan jälkeen ollaan kaupungissa, missä on poppelikujia ja katuja, ihmisiä, raitiovaunuja, lintuja. Kirjoittajan tarkka silmä poimii yksityiskohtia, joista hän rakentaa kokonaiskuvaa kulkemastaan matkasta ja hetken havaintoja syvemmistä oivalluksista: ”Astuessani ulos pölyää hiekka, / ja maassa saavat pudonneet / hiuspinnit uuden elämän.”

Toisen osan lopulla kaupungin yksiössä viihtymätön runon matkaaja palaa maalle. Nyt maalaismaiseman kuva on toisenlainen kuin ensimmäisessä osassa. Eletään runon minän nykyisyyttä: ”Ovat tehneet heinää ja se tuoksuu / vaikka seipäät ovat vaihtuneet / koneella tehtyihin /”. Kaupungissa käynnit ovat kuin pakotettuja. Oma kotiseutu vertautuu kivikyliin jopa idyllisenä. Lähiympäristön kuvaus on tarkkaa, mutta ei juurikaan mene ilmiöiden tosiolemukseen saakka. Toki kuviin sisältyvät tunteet, ja pinnalla olevan takaa kajastaa kirpaisevia sävyjä. Kirjan kansikuva kuvaa tätä hyvin: Kannessa vanhan laiturin jäänteet näyttävät olevan kirkkaassa vedessä. Syvälle johtavat lankut sulautuvat vesikasvien sekaan (samassa kuvassa sivulla 75 taustaa ei ole samalla tavalla häivytetty, ja laituri näyttääkin olevan kuivalla maalla). Järvi ja vesi ovat runojen keskeisiä elementtejä ja metaforia.

Tuulenkaato –runossa sydänpuultaan ontto kuusi on kaatunut: ”… / hevosmuurahaiset / arpisella rungollaan / kuin näyttäen, / elämä jatkuu/ ja kesä”. Ehkäpä kuusi olisi pysynyt pystyssä pitkään ilman sitä kaluavia hevosmuurahaisia, ja joka tapauksessa ne kylläkin näyttävät miten elämä jatkuu. Runon syvällinen merkitys jää hevosmuurahaisten ja kuusen vuorovaikutusta ymmärtämättömältä vajaaksi ja kaksiulotteiseksi kuvaksi. Lukijalla pitäisi olla aikaa jäädä pohtimaan runon kuvien merkityksiä pikalukua tarkemmin. Jokainen lintu, kukka tai hyönteinen, joka on nimetty lajinsa mukaan, puhuu niitä tuntevalle eri tavoin kuin jos se olisi ”vain” lintu, kukka ja hyönteinen.

Runoilija on valinnut kuvansa tieten tai alitajuisesti. Linja on yhtenäinen, eikä siinä sinänsä ole moittimista. Se vain vaatii lukijalta paneutumista, sillä sujuva, särmätön kerronta ei paljasta syvällisyyttään hätäiselle – niin luulen.

Kokoelman toiseksi viimeisessä osassa (Saari) runojen sävyt liukuvat aiempaa tummemmiksi ja niihin ilmestyy ristiriitaa: järven selkä on pitkä soutajan käsille; tuuli käy sotia kiviä vastaan ja saaresta löytyy kuin kohtu, jossa levätä. ”… säiden armoilla / tuuliajolla / vailla kosketuspintaa //anna edes myrsky / kaada vene / että kuulisin // hengität” (Että tietäisin).

Kokoelman viimeinen osa ”Kipua vailla” kertoo luopumisen tunnelmista, jossa ”Rannan tuntumassa lepät itkevät”. Kesä on lopullaan ja ”Saari jää syksyyn”. Runon minä on löytänyt vastauksen kysymykseensä saaresta ja sen luonnosta.

Kokoelma on ehyt kokonaisuus. Sen runot voi lukea toisiinsa liittyvinä kertomuksen osina. Näkökulma muuttuu tarinan edetessä maiseman ja ympäristön mukaan. Runon kertojan tunteet ovat mukana, kehittyvät, joskin siirtymät ovat hienon hienoja. Kertojalla on myös vastapuolensa, jolle puhe kohdistuu. Runojen ”sinä” vaihtelee. Aluksi se on edesmennyt, jota muistellaan. Välillä se on satunnainen vastaantulija vaikkapa raitiovaunussa, kenties joskus runon kertoja itse ja kertojan rakastettu – miten milloinkin sillä tavalla tulkinnanvaraisesti, että myös lukijalle jää tilaa sijoittaa ”sinäksi” omia kohteitaan.

Runojen kieli on hyvää suomen kieltä, sointuvaa ja konstailematonta. Muutaman kerran särähtää, kuten ”Onhan se hyvä välillä / saada muistutus” (Irtonainen). Puhekielisyydessä ei ole sinänsä mitään vikaa, ja ehkä tämä on vain omaa herkkänahkaisuuttani tietyille ilmiöille. Näitä kompastuskiviä on onneksi todella vähän.

Sen sijaan osuvia ilmauksia voisi olla enemmänkin. Ilmaisua löytyy: ruohohymyä, ihollani käsiesi polut; ulpukalla on kieli, joka saattaisi kuivua; lokit ovat pilvien enkeleitä, laiturin jalanjuuri, sumun hipiä jne. Nämä runot on kirjoitettu tavallisella kielellä, silti niiden metaforat eivät häiritse tuttuudellaan, pikemminkin ne ovat kuin vanhojen puuesineiden käytössä kuluneet pinnat, jotka eivät lakkaa viehättämästä. Tämä vaikutelma syntyy siksi, että runoilija hallitsee kielensä ja osaa käyttää sitä niin, että vanhastakin syntyy uutta.

Kuvitus on mielestäni onnistunut. Painoteknisesti, esimerkiksi paperin valinnalla, kuvista toki olisi saanut paljon enemmän sävyjä, mutta tässä yhteydessä ne toimivat näinkin. Eron huomaa vertaamalla samaa kuvaa (oletan) kannessa ja sivulla 75. Erityisesti minua koskettivat sivun 5 kuva vanhoista hirsistä ja sivun 95 kuva vahasta veneestä, jonka karkea paikkaus on jäänyt kesken ja keulapohjan ruostunut teräsvanne kertoo omaa historiaansa. Kuvien valo on pehmeän armollinen, mutta paljastava. Näissä kuvissa nykytekniikka kohtaa vanhojen mestarien käsien jäljen.

21.8.07 Jorma Hyvönen (Arvostelu julkaistu tekijänsä luvalla.)




(26.08.2007)

Jakoviiva